Immateriaalinen tuote (lääkeidea, kirja, tietokonepeli, biisi jne) on olemassa pääosin digitaalisessa muodossa. Siis suurin osa tuotteesta on tietoa: mitä asioita on yhdistelty ja miten jne. Se eroaa normaalista tuotteesta (esim. kännykkä, auto, tomaatti) siinä, että sen valmistuskustannukset ovat lähes nolla. Tietyn bittijoukon kopioiminen ja säilyttäminen maksaa vain muistin ja tiedonsiirron verran. Normaalia tuotetta ei taas voida kopioda helposti, sillä se pitää valmistaa erikoistuneessa tuotantolaitoksessa. Kerran immateriaalisen tuotteen ostettuaan kuluttaja voi siis helposti itse luoda uusia kopioita tuotteesta.

Immateriaaliset tuotteet toisin kuin (vielä) materiaaliset tuotteet ovat helposti kuluttajan kopioitavissa/monistettavissa/tuotettavissa. Tämä luo ongelman perinteiselle bisnesmallille, jossa tuottaja säilyttää monopolin tuotteen tuotantoon ja kerätä maksuja tuotetuista kappaleista. Miksi kukaan ostaisi tuottajalta kun tyypiltä X,Y ja Z on saatavissa sama tuote ilmaiseksi? Perinteisen bisnesmallin säilyttäminen myös immateriaalisten tuotteiden tapauksessa on ollut perusteena kopioinnin laittomuudelle. Tekijänoikeudet ja patentit suojaavat immateriaalisen tuotteen valmistajan tuotantomonopolia.

Tekijänoikeudella suojatun immateriaalisen tuotteen tapauksessa valmistaja myy siis oikeuden käyttää tiettyä bittijoukkoa (tietyllä tavalla) ja tehdä siitä rajatusti kopioita omaan käyttöön. Kopionti toiselle (jakaminen) on kiellettyä. Bittijoukolla (immateriaalituotteelle) saa siis tehdä jotain asioita - jotkut asiat ovat kiellettyjä. Materiaalisessa maailmassa tämä vastaa sitä, että kännykällä ei saa esim soittaa tiettyyn numeroon 12345 (esimerkki).

Ongelma on siinä, että ne bittijoukon käyttämisen tavat, jotka on kielletty, ovat kuluttajille hyödyllisiä (P2P jakaminen: you scratch my back, ill scratch yours). Vielä suurempi ongelma on, että on erittäin vaikeaa estää kuluttajia käyttämästä bittijoukkoa tietyllä tavalla. Käytännössä bittijoukon monistamisen estäminen ei ole teknologisesti mahdollista (tai sitten pitää tosi tosi radikaalisti muuttaa tietokoneen käsitettä). Toisaalta muistiavaruuden omistusuhteita ei ole tarkasti määritelty ja tuskimpa koskaan tullaankaan määrittelemään. Näin ollen bittijoukon kopiomista toiselle on hyvin hyvin vaikea estää.

Bittijoukon toiselle kopioimista voidaan yrittää valvoa, mutta se on erittäin tehotonta. Toiselle kopiointi tapahtuu nykyään usein internetin kautta. Täytyisi siis valvoa, että tiettyjä bittivirtoja levittävät vain Wiralliset Walmistajat. Tämä johtaa siihen, että kaikkea liikennettä internetissä pitäisi valvoa. Täydelliseen poliisivaltioon siis. Viranomaiset voivat yrittää estää joidenkin kopiointiyhteisöjen toimintaa netissä (p2p-palvelut esim), mutta se on vaikeaa. Käytännössä yhteisöt siirtyvät toiseen paikkaan netissä tai muuntautuvat uuteen muotoon. Viranomaisten rajallisilla resulsseilla (thank god!) saadaan kiinni vain luokkaa 1 % rikollisista kopioijista. Jotta kopiointi rikoksena ei olisi täysi vitsi ja sen rikollisuudella olisi ylipäätänsä jotain estävää merkitystä, pitää tuomioit tälle 1 %:lle olla huomattavan kovat. Poliisi siis varsin mielivaltaisesti valitsee rikollisten joukosta 1 % ja antaa heille suhtettoman suuria tuomioita. Tämä vastaa tilannetta, jossa poliisi mielivaltaisesti kiinni 1 % lukuisista taskuvarkaista ja antaa heille ~ 50 000 euron sakon. Onko tällainen laki järkevä? Kaikki eivät ole lain edessä tasavertaisia...